Miksi sanotaan kuoronjohtajaa, jolla ei ole kuorolaisia? No hyvin turhaksi (ja turhautuneeksi) kuoronjohtajaksi.

Nyt kyllä tympii oikein urakalla. Se kuoro jota aloin johtaa viime syksynä pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Meillä oli tänään todella vähän laulajia harjoituksissa ja mietimme jo, että kannattaako meidän ensi viikolla harjoitella ollenkaan. Juttelimme sitten kuoron hallituksen kanssa ja kaikki olivat onneksi yhtä mieltä, että periksi ei anneta. Laulajia on kaivettava vaikka kiven kolosta.

Mistä johtuu, että kuorolaulu ei ole kovin suosittu harrastus lasten ja nuorten keskuudessa, ei varsinkaan poikien? Onko vallassa sellainen yleinen harhaluulo, että kuorolaiset olisivat jotain pyhäkoulutyttöjä ja -poikia? Minun kuorolaiseni eivät ainakaan ole, vaan he ovat aivan tavallisia tyttöjä ja poikia, jotka sattuvat pitämään laulamisesta. Luulevatko ihmiset että kuorossa on tylsää? Katinkontit! Kuorossa tehdään muutakin kuin istutaan paikoillaan ja lauletaan. Itse olen kuoroharrastuksen myötä saanut paljon ystäviä, joiden kanssa vietän vapaa-aikaa ja olen päässyt matkustamaan ulkomaille kuorokilpailuihin ja esiintymään. Kuoroharjoituksissa pidetään välillä taukoja, joiden aikana vaihdetaan kuulumisia ja lapsikuoroissa (joskus aikuistenkin kuoroissa) leikitään tai ollaan jotain peliäkin välillä.

Onko nykyään vallalla sellainen trendi, että harrastuksia vaihdetaan muutaman kuukauden välein, kuten vaikkapa kampausta? Eikö vanhemmat enää uskalla kannustaa lapsiaan jatkamaan harrastusta, vaikka se välillä tuntuisi tylsältä? Pelkäävätkö he kenties syyllistyvänsä pakottamiseen? Kuoroharrastus antaa laulajalle ehdottomasti enemmän mitä se vaatii. Esiintyminen kasvattaa lapsen itseluottamusta ja erilaisten ja eri-ikäisten kuorokavereiden kanssa oleminen opettaa sosiaalisia taitoja, kasvattaa yhteisöllisyyteen ja vastuuseen. Parhaimmillaan kuoro on kuin toinen perhe.