Muistin yhtäkkiä, että minulla oli pienenä kellopeli. Siinä oli muistaakseni vähän yli oktaavin verran laattoja. Malletit olivat muoviset, mustavartiset valkoisilla palloilla. Muistaakseni maistelin niitä joskus, ihan vain varmuuden vuoksi, jos ne olisivatkin sattuneet olemaan tikkarit. No, eipä olleet.

En muista milloin viimeksi näin sen kellopelin. Onkohan sitä enää edes olemassa? Soitanpa äidille, hetkinen...

Tallessa on! Olisi pitänyt arvata, äiti on pistänyt sen talteen (hyvä äiti!), mutta kuulemma sen puinen kehikko on vähän rikki. Voisin rakentaa sen uusiksi. Ei pitäisi olla kovin hankalaa (saapa nähdä).

On se hienoa, että ihmisellä on äiti. Kukapa muukaan laittaisi talteen vanhat pehmolelut (paitsi tietysti ne rakkaimmat, jotka otetaan mukaan kun muutetaan pois kotoa), päiväkodissa ja ala-asteella askarrellut tontut sekä muut todisteet lapsen taiteellisesta lahjakkuudesta, pikkuvauvan ensimmäiset kengät ja kellopelit.

Joku voisi tietysti kysyä, että mitä minä kellopelillä teen. Samaa mietin toki itsekin mutta käännänpä kysymyksen toisin päin. Mitä minä en tekisi kellopelillä? (syvä hiljaisuus) Kyllä minä sitä joskus saatan tarvita. Soittimia ei voi koskaan olla liikaa, eikä tämä ole lainkaan niin paha, kuin viulu, jonka ostin viime kesänä. En ole kovinkaan paljon tohtinut soittaa sitä täällä kotona, sillä minulla on naapuri, joka on valittanut isännöitsijälle pianonsoitostani ja lauluharjoittelustani. Hmh, sivistymätön moukka, ei arvosta suurta taidetta.

Tai sitten minu kannattaa vain soittaa yhä uusia soittimia. Ehkä löydän sellaisen mistä naapurini pitäisi. Olenkin jo pitkään haaveillut oboesta.