Eilen koko maailmankaikkeus kääntyi minua vastaan. Olin juuri kirjoittanut blogitekstin valmiiksi, kun netti alkoi temppuilla, enkä saanut tekstiä julkaistuksi. Grr. Onneksi sain sen kuitenkin talteen ja tässä se nyt on:

21.1.2009 noin kello 22-23:

Olen tänään ollut koko päivän liikenteessä, nyt väsyttää ja leipä on loppu, mutta uunissa on paistumassa teeleipiä! Nam. Laitoin niihin vain vähän vehnäjauhoja ja loput kaura- ja neljänviljanhiutaleita. Lisäksi laitoin auringonkukansiemeniä ja aurinkokuivatuista tomaateista yli jäänyttä basilikalla maustettua öljyä, siitä tulee kiva maku. Huuh, tuoksu alkaa jo tuntua!

Olen kyllä ansainnut tämän, sillä olen ahkeroinut koko päivän. Nyt joku voisi kuvitella, että olisin tehnyt jotain opintojeni eteen, mutta ehei! Asiat tärkeysjärjestykseen! Olen kiertänyt kouluilla kertomassa tyttökuorosta ja ikään kuin näyttäytymässä, että tämän näköinen johtaja siellä äkseeraa, ei tarvitse siis pelätä. Olen nyt aika positiivisella mielellä ja uskon että ensi kerralla minulla on enemmän tyttöjä laulatettavana. Jos oikein hyvin käy, ja saan myös yläkoululaisia kuoroon, saatan jopa jakaa porukan kahteen, että saisimme kuoroon tällaisen lapsi- ja nuorisokuorosysteemin. Ideana olisi siis että kun uusi tyttö hakee kuoroon, hän aloittaa lapsikuorosta, laulaa siinä jonkin aikaa iästä riippuen ja sitten siirtyy nuorisokuoroon. Mutta tämä voi olla jo liikaa toivottu. Olen todella iloinen jos saan edes tämän yhden kuoron toimimaan.

Toisessa lapsikuorossa on tällä hetkellä ihan hyvä tilanne, mutta eipä tuo haittaisi vaikka siinäkin olisi vielä muutama laulaja. Nämä sankarit ovat tosin hieman vilkkaampia ja nuorempia kuin tyttökuoroni laulajat, joten jos niitä alkaa olla pitkälti toista kymmentä, voi olla että siinä jo koetellaan kuoronjohtajan hermoja (jotka ovat kyllä nykyään yllättävän kestävät kun lapsista on kyse).

Nyt alkaa tuoksua valmiilta. Kerron vielä nopeasti, että ex-kämppikseni oli saanut tällaisen tunnustuksen Epätäydelliseltä äidiltä ja nyt ex-kämppikseni oli jossain ihmeellisessä mielenhäiriössä myöntänyt sen minulle... Huh, kyllä se vaan tuntuu kivalta kun välillä kehutaan. Tällainen se on:

Kiitos Mefloni! Minäkin tykkään sun blogista, olet kyllä ansainnut tuon merkin! Merkin haluan antaa eteenpäin hyvän ystäväni äidille, joka kirjoittaa aikuisen naisen elämänkokemuksella viisaita ja osuvia juttuja.

22.1.2009

Palaan takaisin tähän päivään. Ja loikkaan suoraan huomiseen. Joku viisas tosin joskus totesi, että jos elät toinen jalka eilisessä ja toinen huomisessa, kuset tälle päivälle. No, ei voi mitään, kerron silti. Olen menossa siis huomenna töihin. Menen yhdelle koululle sijaiseksi. Että minun kaltainen vastuuton ja laiska olento saa opettaa lapsia ja olla heille esikuvana ja yhtenä elämän turvallisista aikuisista! Miettikääpäs sitä!

Hyvää yötä!

 

Ex-kämppikseni soitti minulle aamupäivällä ja kyseli mitä teen. Olin juuri valmistautumassa lähtemään luennolle. Samainen henkilö soittaa kahden tunnin kuluttua uudelleen vaivatakseen minua henkilökohtaisilla ongelmillaan, tai oikeastaan erään toisen ihmisen ongelmilla. Kumma kyllä en ollutkaan mennyt luennolle, mutta olin lähdössä toiselle luennolle, olin jopa pukeutunut. Tunnin kuluttua lähdinkin sitten ex-kämppikseni luokse kylään.

Tällä hetkellä kirjoitan esseetä. Tai siis...

Kuitenkaan tämä päivä ei ole mennyt pelkästään lorvimiseen tai netissä surffailuun, vaan olen oikeastaan koko päivän puuhaillut kaikenlaista tärkeää ja sain ruksata Must Do -listaltani monta kohtaa yli. Oikeastaan olen aika ylpeä itsestäni. Olen hoitanut kuoroasioita, soitellut vieraille ihmisille vieraisiin puhelinnumeroihin (jos joku kysyy miksi, niin pilapuheluitapa tietenkin), kirjoittanut sähköposteja, soittanut pianoa, istunut kokouksessa ja käynyt kaupassa. Lisäksi olen hoitanut sosiaalisia suhteita (siis lorvinut ex-kämppiksen luona) ja neulonut. Eikös siinä ole jo aikamoinen määrä tekemistä! Huomenna jatkan samalla linjalla, hoidan lisää asioita ja mutta menen kyllä oikeastikin yliopistolla käymään.

Seuraavaksi aion jatkaa esseen kirjoittamista selailemalla nuottikirjoja. Meidän lauluyhtye tarvitsee yhden espanjankielisen ja yhden ruotsinkielisen kappaleen kevään ohjelmistoon, joten ajattelin tässä joutessa kokeilla sovittaa jonkun kivan kappaleen meille. Saapa sitten nähdä mitä siitä tulee. Olen aiemmin sovittanut muutamia kappaleita lauluyhtyeelle vaihtelevalla menestyksellä. Muutamia ihan hyviäkin sovituksia joukkoon mahtuu mutta aika monta on ollut sellaisia, ettei ne sitten syystä tai toisesta ole toimineet kovin hyvin.

Mutta virheistähän oppii, sanoi entinen tyttö, joten ajattelin tehdä tällä kertaa uusia virheitä ja ottaa niistä opiksi.

Meillä oli viikonloppuna sekakuoron kuoroleiri. Sain siis laulaa koko viikonlopun kovaa ja korkealta, eikä siinä vielä kaikki, vaan pidimme vielä leirin jälkeen lauluyhtyeen harjoitukset. En voi väittää, että tämä olisi ollut elämäni rentouttavin viikonloppu. Tai ainahan sitä saa väittää. Toisaalta sain tietenkin nauttia koko viikonlopun tenoreiden seurasta, mikä jo sinänsä tekee kenen tahansa viikonlopusta auvoisan (ks. ex-kämppikseni blogi). Meidän kuoron tenorit käyttävät itsestään nimitystä ten-orit eli 10orit. Kuororaamatussakin sanotaan: Autuaita ovat tenorit, sillä he eivät kärsi itsetunto-ongelmista.

Usein käymme kuoroleirillä jossain ulkopaikkakunnalla mutta tällä kertaa leireilimme kotikaupungissamme, joten osa kuorolaisista pääsi pakenemaan joutui lähtemään kotiin illaksi. Onneksi kuitenkin merkittävä osa kuorotovereista jäi vielä viettämään iltaa leiripaikan yhteydessä olevalle saunalle. Saunominen ja illanvietto on olennainen, joidenkin kuorolaisten mielestä jopa olennaisin osa kuoroleiriä. Jos ei itse satu laulamaan kuorossa, voisi erehtyä luulemaan, että koko päivän laulaneena kuorolaiset olisivat hiljaista porukkaa, mutta luulo ei ole tiedon väärti. Saunan lauteilla lauletaan kaikki kuorobiisit uudelleen ja enimmäkseen kovaan ääneen ja sitäkin enemmän väärin. Illanvietto kestää lähes aina seuraavan vuorokauden puolelle, joskus jopa aamuun asti, riippuen siitä sattuuko kuorossa tällä hetkellä olemaan kunnollista harhaanjohtajaa, joka saa houkuteltua ainakin osan porukasta vielä baariin ja ehkäpä jatkoillekin.

Tällä leirillä illanvietto pysyi onneksi kohtuuden rajoissa. Viimeinen kuorolainen (allekirjoittanut) lähti saunaillan jatkoilta kotiin jo kahden maissa yöllä. Silti sunnuntain harjoituksissa osa porukasta näytti jokseenkin väsyneeltä. Vaan eipä auttanut edes itku markkinoilla, kun armoton kuoronjohtajamme laulatti meitä täysin säälimättömästi.

Pikkuhiljaa päivän käännyttyä iltapäivän puolelle laulu alkoi kuulostaa jo ihmismäiseltä, vaikka kuoronjohtajamme totesi, että altot ovat löysiä ja sopraanot roikkuvat. Lisäksi bassot mölisivät mitä sattuu ja tenoreita oli paikalla vain kolme (tämä lienee yksi luonnon vakioista: tenoreita on aina kolme).

Nyt tämä roikkuva sopraano lähtee unten maille.

Muistin yhtäkkiä, että minulla oli pienenä kellopeli. Siinä oli muistaakseni vähän yli oktaavin verran laattoja. Malletit olivat muoviset, mustavartiset valkoisilla palloilla. Muistaakseni maistelin niitä joskus, ihan vain varmuuden vuoksi, jos ne olisivatkin sattuneet olemaan tikkarit. No, eipä olleet.

En muista milloin viimeksi näin sen kellopelin. Onkohan sitä enää edes olemassa? Soitanpa äidille, hetkinen...

Tallessa on! Olisi pitänyt arvata, äiti on pistänyt sen talteen (hyvä äiti!), mutta kuulemma sen puinen kehikko on vähän rikki. Voisin rakentaa sen uusiksi. Ei pitäisi olla kovin hankalaa (saapa nähdä).

On se hienoa, että ihmisellä on äiti. Kukapa muukaan laittaisi talteen vanhat pehmolelut (paitsi tietysti ne rakkaimmat, jotka otetaan mukaan kun muutetaan pois kotoa), päiväkodissa ja ala-asteella askarrellut tontut sekä muut todisteet lapsen taiteellisesta lahjakkuudesta, pikkuvauvan ensimmäiset kengät ja kellopelit.

Joku voisi tietysti kysyä, että mitä minä kellopelillä teen. Samaa mietin toki itsekin mutta käännänpä kysymyksen toisin päin. Mitä minä en tekisi kellopelillä? (syvä hiljaisuus) Kyllä minä sitä joskus saatan tarvita. Soittimia ei voi koskaan olla liikaa, eikä tämä ole lainkaan niin paha, kuin viulu, jonka ostin viime kesänä. En ole kovinkaan paljon tohtinut soittaa sitä täällä kotona, sillä minulla on naapuri, joka on valittanut isännöitsijälle pianonsoitostani ja lauluharjoittelustani. Hmh, sivistymätön moukka, ei arvosta suurta taidetta.

Tai sitten minu kannattaa vain soittaa yhä uusia soittimia. Ehkä löydän sellaisen mistä naapurini pitäisi. Olenkin jo pitkään haaveillut oboesta.

 

Miksi sanotaan kuoronjohtajaa, jolla ei ole kuorolaisia? No hyvin turhaksi (ja turhautuneeksi) kuoronjohtajaksi.

Nyt kyllä tympii oikein urakalla. Se kuoro jota aloin johtaa viime syksynä pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Meillä oli tänään todella vähän laulajia harjoituksissa ja mietimme jo, että kannattaako meidän ensi viikolla harjoitella ollenkaan. Juttelimme sitten kuoron hallituksen kanssa ja kaikki olivat onneksi yhtä mieltä, että periksi ei anneta. Laulajia on kaivettava vaikka kiven kolosta.

Mistä johtuu, että kuorolaulu ei ole kovin suosittu harrastus lasten ja nuorten keskuudessa, ei varsinkaan poikien? Onko vallassa sellainen yleinen harhaluulo, että kuorolaiset olisivat jotain pyhäkoulutyttöjä ja -poikia? Minun kuorolaiseni eivät ainakaan ole, vaan he ovat aivan tavallisia tyttöjä ja poikia, jotka sattuvat pitämään laulamisesta. Luulevatko ihmiset että kuorossa on tylsää? Katinkontit! Kuorossa tehdään muutakin kuin istutaan paikoillaan ja lauletaan. Itse olen kuoroharrastuksen myötä saanut paljon ystäviä, joiden kanssa vietän vapaa-aikaa ja olen päässyt matkustamaan ulkomaille kuorokilpailuihin ja esiintymään. Kuoroharjoituksissa pidetään välillä taukoja, joiden aikana vaihdetaan kuulumisia ja lapsikuoroissa (joskus aikuistenkin kuoroissa) leikitään tai ollaan jotain peliäkin välillä.

Onko nykyään vallalla sellainen trendi, että harrastuksia vaihdetaan muutaman kuukauden välein, kuten vaikkapa kampausta? Eikö vanhemmat enää uskalla kannustaa lapsiaan jatkamaan harrastusta, vaikka se välillä tuntuisi tylsältä? Pelkäävätkö he kenties syyllistyvänsä pakottamiseen? Kuoroharrastus antaa laulajalle ehdottomasti enemmän mitä se vaatii. Esiintyminen kasvattaa lapsen itseluottamusta ja erilaisten ja eri-ikäisten kuorokavereiden kanssa oleminen opettaa sosiaalisia taitoja, kasvattaa yhteisöllisyyteen ja vastuuseen. Parhaimmillaan kuoro on kuin toinen perhe.

Jälleen on vierähtänyt tässä koneella tunti jos toinenkin. Tulin kotiin kuuden jälkeen ja muun puuhailun ohessa avasin tietokoneen ja ostamani suklaalevyn, jonka asetin tietokoneen viereen. Joku näppärä voi arvella edellisen kirjoitukseni ajankohdasta, että tässä on edelleen sama istunto meneillään, ja oikein arveleekin. Yritän kirjoittaa esseetä, jonka palautuspäivä on torstaina. Olen siis hyvinkin ajoissa liikkeellä! Ei olisi mikään mahdottomuus saada se valmiiksi ajoissa. Saapa nähdä. Kerron sitten kuinka kävi.
Luettuani esseeni otsikon noin viisitoista kertaa, soitettuani pianoa kahteen otteeseen ja kirjoitettuani tuon edellisen tekstin satuin vilkaisemaan suklaata, jonka olin siis näppärästi jättänyt siihen tietokoneen viereen, juuri siihen kohti missä kuuma ilma lämmittää pöydän pintaa. Valitettavasti tai onneksi, miten sen nyt ottaa, en satu omistamaan kameraa (kelvoton poikaystävä vei omansa mukanaan ulkomaille, enkä ole raskinut ostaa omaa), joten en voinut ottaa kuvaa siitä miltä se pöytää pitkin sulanut suklaa näytti. Jokainen käyttäköön siis mielikuvitustaan. Onneksi sulanut suklaa ei sotkenut kuitenkaan mitään muuta kuin sormeni ja leukani, ja maistui edelleen hyvältä.Uudelleen hyvää yötä. Kokeilenpa narrata nukkumatin kylään...

Vettä tulee niin kuin sanonko mistä. No taivaalta. Hitto vieköön, tämän kurjan sään täytyy olla jumalten kosto siitä, kun en mennyt hiihtämään silloin kun sää olisi sen sallinut. Meillä oli muutaman kaverin kanssa suunnitteilla viikonlopun kuoroleirin yhteyteen eräänlainen hiihtoreissu, voisi sanoa jopa "hiihtoreissu" tai "hiihto"reissu tai hiihto"reissu". Ah, tuo lainausmerkkien käytön jalo taito! Se on monien ulottumattomissa... No meinasinpa eksyä aiheesta, krhm siis, olin juuri toteamassa että tämä "reissu" ei taida toteutua (vai pitäisikö sanoa "toteutua") tai ainakin hiihto jäänee pois.

Tänään on minulla siis ensimmäinen oikea arkipäivä joulun jälkeen. Opinnot rullaa (katinkontit) ja kuorot pyörii. Olen kovasti suunnitellut kuorokevättä molemmille kuoroilleni. Osaksi voin tietysti käyttää samoja kappaleita, mutta haluan laulattaa molemmilla kuoroilla juuri sille kuorolle ja sen kuoron laulajille sopivaa ohjelmistoa. Valitettavasti tällä hetkellä molempia kuoroja vaivaa laulajapula. On aika hankala laulattaa moniäänisiä kappaleita, jos laulajia ei ole tarpeeksi.
Toisaalta niinhän sitä sanotaan, ettei se määrä vaan laatu. Ja tämä pitää toki paikkansa. Onneksi nämä laulajat, jotka minulla nyt on käytettävissä, ovat lahjakkaita lapsia ja nuoria jotka oppivat nopeasti uutta. Toivottavasti saamme pian uusia laulajia mukaan.Ja se mitä totesin joidenkin laulajien vähäisestä laulukokemuksesta pätee myös minuun kuoronjohtajana. Ensimmäisen kuoronihan sain viime syksynä ja tämän toisen kanssa aloiteltiin vasta viime viikolla, joten paljon on vielä opittavaa.
Olen kuitenkin oppinut esimerkiksi sen, että lasten mielestä äänirauta (se pieni esine, josta kuoronjohtaja ottaa äänen) on jännä vekotin, ja miksei olisi: kilautat sitä polvea vasten niin se jää soimaan! Ja sen voi painaa kyynärpään luuhun ja työntää sormen korvaan (tai vaikka kaverin korvaan), niin silloinkin kuuluu ääni! Yksi ääniraudan yleisistä ominaisuuksista on häviäminen. Olen hävittänyt kerran poikaystäväni ääniraudan (älkää kertoko sille) ja viime syksynä hävitin omani. Oli pakko ostaa uusi, kun ei sitä löytynyt mistään. Jotkut henkilöt (kuten häikäilemätön ja pahansuopa ex-kämppikseni) voisivat erheellisesti kuvitella, että äänirautojen katoaminen liittyisi pikemminkin minun ominaisuuksiini ja kykyyni pitää tavarani tallessa mutta pah sanon tuollaisille epäilijöille.

Ja näin sainkin kätevän aasinsillan (vai olisiko se "aasin"sillan...) ex-kämppikseeni, joka yhä kaikin tavoin yrittää hankaloittaa elämääni. Tällä kertaa sain häneltä haasteen. Se menee näin:

Haasteen säännöt:

1. Link to the person who tagged you.
2. Post the rules on your blog.
3. Write six random things about yourself.
4. Tag six people at the end of your post and link to them.
5. Let each person know they've been tagged and leave a comment on their blog.
6. Let the tagger know when your entry is up.

Ja tottakai minä vastaan haasteeseen. Tässä tulee faktoja minusta. Nämä ovat todellakin random things, kuten haasteessa käskettiin:

1. Olen harrastanut larppaamista eli pelannut live-roolipelejä. Olen siis juossut paljain jaloin pitkin metsiä viitta päällä, hiukset liehuen ja huitonut pehmomiekalla (ei muuten oikeasti ole kovin pehmeä) vihollisia. Ja kyllä oli hauskaa! Oikeasti larppaaminen on paljon muutakin kuin tuo edellä kuvaamani stereotypia ja jos löytyisi hyvä porukka, oikea ajankohta ja kiinnostava peli, voisin kyllä osallistua (ai kuka sanoi ettei aikuiset larppaa?).
2. Kämppäni on aina sekaisin (kiitos vaan, ei mitään huomautuksia ex-kämppikseltä tähän). Vaikka olisin sen vasta siivonnut, on jossain nurkassa tai sängyn alla epämääräisiä paperipinoja ja pöydällä kaikenlaista tavaraa, jolle ei ole paikkaa. Mutta enimmäkseen en edes siivoa. Lattialla on kasoittain nuotteja ja kirjoja, tuolit ovat hautautuneet vaatteiden alle ja sängyssä on käsitöitä (ystäväni löysi kerran sängyltäni ratkojan, kun istui vahingossa sen päälle). Ainoat poikkeukset ovat vessa ja keittiö. Keittiö on pidettävä siistinä siksi kun se on niin pieni, ettei siellä mahdu tekemään mitään jos sen päästää sekaiseksi ja lisäksi sotkuinen keittiö ällöttää. Ja vessa siksi, että sotkuinen vessa ällöttää. Muuten tämä suloinen sekamelska sopii minulle, ainut huono puoli on, etten kehtaa kutsua kavereita kylään...
3. Luen tiettyjä kirjoja uudelleen ja uudelleen. Suosikkejani ovat Reko Lundanin Ilman suuria suruja, Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, Herman Hessen Narkissos ja kultasuu, Roald Dahlin Kuka pelkää noitia ja kaikki Harry Potterit...
4. Olen varastanut kerran. En ollut kovin pieni silloin (öh, viitisen vuotta sitten). Pienenä tiesin että varastaa ei saa. Hyi, se on väärin ja rumasti tehty. Kyse ei ollut myymälävarkaudesta, enkä varastanut keneltäkään henkilöltä. Kyseessä oleva noin kahden euron hintainen esine oli veronmaksajien varoilla hankittu ja oikeastaan otin sen vain lainaan, mutta jo sillä hetkellä kun sen lainasin, tiesin etten koskaan tule sitä palauttamaan. Joten se oli siis varastamista.
5. Harjoittelen oikeastikin pianoläksyni, että oppisin soittamaan paremmin ja saisin hyvän arvosanan pianotentistä. En siis soita vain kiusatakseni naapureitani. Koskaan en ole mihinkään läksyihin paneutunut näin tunnollisesti, kuin nyt aikuisiällä pianoläksyihin. Soitan lähes joka päivä. Lapsena lusmuilin koululäksyistä minkä kerkesin ja nyt suoritan opintoja aivan omaan tahtiini oman joustavan suunnitelmani mukaan, mutta pianoläksyt minä haluan soittaa. On täysi mahdottomuus mennä pianotunnille harjoittelematta ja yhtä mahdotonta on jättää menemättä. Ainoa vaihtoehto on siis harjoitella.
6. Innostun helposti ja olen spontaani (poikaystäväni väittää impulsiiviseksi, mutta ei se sitä ole). Innostun esimerkiksi uusista käsitöistä ja monista opiskeluun liittyvistä asioista, mutta ennen kaikkea innostun eri soittimista. Opettelen mielelläni jonkin minulle uuden instrumentin soittoa ja opin ainakin aluksi melko nopeasti. Tällä hetkellä ongelmana on kuitenkin minun ja naapurini erilaiset käsitykset siitä mitkä ovat normaaleja elämisen ääniä kerrostalossa. Joudun siis hieman rajoittamaan tätä innostustani...

Siinäpä ne. Vain tiukkaa faktaa. Hmm. Entäs nyt? En kyllä oikein tiedä kenelle laittaisin haastetta eteenpäin, kun olen sen verran uusi blogeilija, että en tunne vielä juuri ketään. Hah. Jätän sen kohdan siis myöhemmän harkinnan varaan.

No mutta kylläpä tätä tekstiä nyt tuli. Välillä piti ihan hillitä, muuten olisin laverrellut ummet ja lammet (vai kenties "ummet ja lammet" tai "ummet" ja "lammet").
Hyvää yötä.

Istuin tähän koneelle lukemaan sähköpostit ja aloin kuunnella musiikkia tietokoneelta, kuulokkeet päässä tietenkin, että naapurini saisivat nauttia tänään edes hetken hiljaisuudesta. Kohta tunnin tässä koneella näperreltyäni huomasin kuitenkin, että kuulokkeiden johto ei johdakaan suinkaan tietokoneeseen, vaan pianoon! Eli se siitä naapureiden säästämisestä... No lähden tästä kohta muualle iltaa viettämään ja laulelemaan, niin saavat naapuritkin ansaitsemansa rauhan.

Onneksi ensi viikolla alkaa taas luennot ja kaikki harjoitukset niin elämä on jälleen tutun kiireistä ja jotenkin normaalimpaa. Tällaiset päivät jolloin saa nukkua pitkään ja heräillä monen tunnin ajan ja puuhailla koko päivän mitä huvittaa, ovat ihania mutta ne eivät ole minua varten sillä olen perusluonteeltani patalaiska ja saamaton ihminen. Tällaisena päivänä en saa tehtyä juuri mitään vaan lueskelen ja syön ja ahdistun siitä että pitäisi olla tehokas ja harrastaa liikuntaa tai opiskella nyt kun siihen kerrankin olisi aikaa.
Onneksi tämä kirottu vapaus on siis pian ohitse ja kohta saan valittaa kuinka minulla on koko ajan kamala kiire, eikä tietoakaan vapaa-ajasta ennen maaliskuuta. Pääsen jälleen painimaan opiskelun, harrastusten ja töiden kanssa ja jostain välistä yritän taas kaivella aikaa ystäville ja... Ai niin, sille parisuhteelle, josta tulee taas helmikuun alussa lähisuhde vuoden kestäneen etäsuhteen sijaan (poikaystäväni palaa takaisin ulkomaankomennukselta).
Taidan rutistaa itsestäni nyt sen verran tehokkuutta että soitan vielä pianoläksyn ennen kuin lähden iltaa viettämään. Laitanpa tämän kuulokkeiden johdon taas kiinni pianoon, ettei vaan unohdu...

Tänään olen viettänyt päänsärkypäivää kotona. Nukuin niin pitkään, että herätessäni oli jo valoisaa ja torkuin vielä ainakin tunnin ennen kuin sain itseni väännettyä ylös ja raahauduttua kahvin keittoon. Silmät ristissä mulkoilin kämppääni kahvimukin takaa (tämä ilme tunnetaan nimellä Haminan aamuilme) ja päätin että sille on tehtävä jotain. Olenkin tässä pitkin päivää yrittänyt keräillä ja järjestellä nuotteja ja siivota pöytää ja välissä soittanut muutaman tahdin pianoläksyä ja yrittänyt tarkentaa kevään kuorokauden suunnitelmia, mutta jotenkin minusta tuntuu että kämppä on vain entistä enemmän sekaisin.

Nuotit ja nuottikansiot ovat mystinen asia. Olen jo pitkään epäillyt että on suorastaan fyysinen mahdottomuus pitää nuotit järjestyksessä. Jonkinlainen hallittu kaaos lienee mahdollinen mutta ainakin tällä hetkellä minulla on pelkkä kaaos. Nuotteja on siunaantunut sen verran paljon, että en oikein tiedä miten ne järjestäisin. Tämän hetkinen järjestys on vanhat sekalaiset nuotit yhdessä (tai kahdessa) kansiossa, uudemmat sekalaiset nuotit pitkin lattiaa, sekakuoronuotit (suurin osa) yhdessä mapissa. Tämä mappi tunnetaan myös nimellä kuororaamattu, se kulkee mukana kuoroleireillä. Lisäksi minulla on opiskeluun liittyviä nuotteja noin kolmessa kansiossa ja muutamassa epämääräisessä pinossa muiden paperien kanssa sulassa sovussa ikkunalaudalla ja pöydällä. Yksi kansio kulkee mukana pianotunneilla, laulutunneilla ja bänditunneilla.

Vielä yksi ja ehdottomasti suurin ja ongelmallisin nuottiryhmä on tyttökuoronuotit (siis se kuoro jota aloin viime syksynä johtaa). Niitä on paljon. Minulla on tällä hetkellä niitä viisi mapillista, joista neljä olen käynyt läpi ja korjannut niiden aakkosjärjestystä ja kirjoittanut tietokoneelle ylös mitä mistäkin kansiosta löytyy (olen itsekin yllättynyt omasta ahkeruudestani ja järjestelmällisyydestäni). Viides kansio on vielä järjestelemättä ja sen lisäksi on vielä pari pienempää kansiota ja pinoa, jotka pitäisi jotenkin saattaa osaksi tätä suurta systeemiä. Eikä siinä vielä kaikki... Edellisen kuoronjohtajan nuottihyllyssä on vielä muutama kansio, jotka minun pitäisi hakea ja järjestellä, mutta niiden aika ei ole vielä. Torjun ne toistaiseksi mielestäni ja keskityn näihin lattialla lojuviin nuotteihin.

Näin alkaa uusi hieno vuosi uudella blogilla. En todellakaan ole mikään netti-ihminen mutta ex-kämppikseni yllytti minua perustamaan musiikkiaiheisen blogin, kun satuin mainitsemaan että voisihan se olla hauskaa, jos vain aikaa riittäisi. Hieman asiaa pohdittuani päätin laittaa hihat heilumaan ja näppäimistön laulamaan. Tämä blogi toimikoon jonkilaisena päiväkirjana ja ajatusvyyhtien selvittelyn työkaluna. Unettomina öinä on hyvä kirjoitella sekavia ajatuksiaan nettiin.

Blogini pääaiheena on musiikki ja erityisesti minulle niin rakas kuorolaulu. Olen laulanut ensimmäistä kertaa kuorossa 13-vuotiaana. Silloin en jäänyt vielä koukkuun mutta lukiossa satunnaisesta käytöstä seurasi vakava addiktoituminen ja nykyään käytän kuoromusiikkia lähes päivittäin. Harjoituskauden ulkopuolisena aikana kärsin erilaisista vieroitusoireista, mutta koska ystäväpiirini koostuu suurimmaksi osaksi kuorotovereista, on aika helppoa päästä nauttimaan riittävä annos kuoroilua myös esimerkiksi kesäisin.
Porttiteoria pätee kohdallani, sillä kuorolaulusta olen siirtynyt yhtyelauluun ja erilaisiin kuoroprojekteihin. Kaiken huipuksi ajauduin viime syksynä vetämään erästä lapsikuoroa! Kyseessä oli tämä tavallinen tarina, että kuoroa johtava ystäväni soittaa minulle. Juttelemme ensin niitä näitä ja sitten hän kysyy minulta, että haluaisinko minä ryhtyä johtamaan tyttökuoroa. Aluksi en lupaa mitään muuta kuin tulla mukaan katsomaan kyseisen kuoron harjoituksia. Seuraava askel onkin, että ystäväni pyytää minua sijaiseksi, kun ei itse pääse pitämään harjoituksia. Ja lopun voittekin arvata. Päädyin siis tämän kyseisen kuoron johtajaksi. Neljä kuukautta on nyt kulunut tuosta kohtalokkaasta puhelusta ja innostus sen kun kasvaa!